KARHUNKIERROS 17.6 - 21.6.2016

IDEA VAELLUKSESTA SYNTYY
Ajatus Karhunkierroksesta sai alkunsa eräänä talvisena päivänä työpaikan kahvihuoneessa kun keskustelu oli kääntynyt tulevan kesän lomasuunnitelmiin. Halusin toteuttaa jonkinlaisen aktiiviloman ja puntaroin ääneen erilaisia vaihtoehtoja. Työkaverini kuunteli minua ja heitti ilmaan ratkaisevan kysymyksen: ”Mikset lähde Karhunkierrokselle?”. Ikinä en moisesta ollut kuullutkaan, joten saamani lyhyen suullisen kuvauksen perusteella päädyin tutkimaan internetin ihmeellistä maailmaa.

En ollut ikinä vaeltanut, mutta retkeilykokemusta löytyi. Peruskuntoni oli kohdillaan, joten päättelin selviytyväni reissusta fyysisesti. Lisäksi reitti olisi hyvin merkitty, joten suoranaista eksymisen vaaraa ei olisi. Lähtisin matkaan yksin ja tämä oli ehkä se asia joka mietitytti eniten - mitä jos jotain ikävää tapahtuu? Olen viiskymppinen nainen joka on aina tottunut kulkemaan metsässä vähintään koiran kanssa - telttaillut en ollut ikinä yksin. Olisiko nyt tullut aika kokeilla tässäkin asiassa omia rajojaan ja sukeltaa kuvainnollisesti suoraan sinne syvään päähän?


SUUNNITTELUSTA TOTEUTUKSEEN
Luin blogeista erilaisia matkakuvauksia, näin kuvia maisemista jotka halusin itsekin nähdä ja aloin tosissani innostumaan. Kevään aikana suunnitelma vähitellen hahmottui.  Ajankohta oli selvä, ennen juhannusta piti päästä matkaan, sillä en halunnut metsään pahimpaan itikka-aikaan.

Netin reittikartat antoivat osviittaa reitin kulusta, mutta lopulta tilasin  Ruka-Oulanka Karhunkierroskartan ja aloin tosissani miettimään päivämatkoja ja yöpymiskohteita.  

Tämähän saattoi jäädä elämäni ensimmäiseksi ja viimeiseksi vaellukseksi, joten päätin, että kalliit varustehankinnat saavat jäädä.  Ostin siis alennuksesta seitsemän euron kupoliteltan, parinkympin makuupussin ja retkipatjan (sen verran ymmärsin, että pohjoisessa telttayöpyminen ei välttämättä ole mikään lämmin kokemus, joten ostin mukaan myös foliopatjan). Lisäksi hankintalistalle tuli kevytpressu (2*3 m) sillä en ihan luottanut teltan vedenpitävyyteen J, hyttyshattu, trangia ja keittoastiat, sekä tietenkin rinkka. Rinkan suhteen olin miettiväinen, sillä tiesin, että se on reissun onnistumisen kannalta kaiken a ja o. Rinkaksi valikoitui lopulta Haltin Ounas 55 -rinkka, joka näin jälkikäteen ajateltuna oli ihan sopiva valinta – tosin se lähtee valmistajalle takuukorjaukseen, koska toisen olkahihnan alasäätöklipsu napsahti poikki ja jouduin matkan aikana sitomaan sen. 

Vaelluskengät olisivat tietenkin olleet ykkösvalinta patikkaan, mutta koska sellaisia ei ollut, tein päätöksen lähteä liikkeelle juoksulenkkareissa. Tätä päätöstä tuki se, että keskustelut ja matkakertomukset joita olin lukenut, kertoivat että reitistä selviää kyllä lenkkitossuissa ja lisäksi uskoin jalkojeni säilyvän näin rakoitta. Mukaan tuli tietenkin vaihtotossut, jolloin toisia saattoi kuivatella märällä kelillä – ja märkäähän siellä sitten olikin, sekä leirielämää varten crocsit.

Mitä muuta sitten mukaan? No vaatteita ja ruokaa sekä muutamia hygieniatuotteita. Jälkianalysointi osoitti, että vaatteiden osalta homma meni nappiin – ei mitään liikaa ja se että kaikki oli materiaaliltaan hengittäviä, osin teknisiä, oli todellakin tärkeää. Ruokaosastokin osui kohdalleen. Ainut minkä olisi voinut, näin jälkikäteen arvioiden, jättää matkasta pois, oli polttoneste ja keitin. Jokaisella yöpymistuvalla oli kaasulevyt ja laavuilla tulentekopaikat. Lopullisesti rinkalle tuli painoa 18 kg - sillä mentäisiin 82 km, hengästytti jo pelkkä ajatuskin J

MATKA ALKAA...

Matkaa Raumalta Hautajärvelle, jonka siis valitsin aloituspisteeksi, kertyi noin 850 km. Halusin välttää puuduttavaa ajomatkaa ja päädyin käyttämään bussia. Lisäksi paluumatkalla olisi huomattavasti mukavampaa (ja turvallisempaa!) torkkua bussissa kuin auton ratissa. Matka kohti määränpäätä alkoi 16.6 yöbussilla kohti Oulua.

Torstai 17.6.2016

Bussissa nukkuminen ei meikäläiseltä onnistu ja muutamaa torkahdusta lukuun ottamatta reissu eteni valveilla. Silmät ristissä ja niska jumissa saavuin Ouluun klo 6.50. Toiveena oli saada kahvia ja päästä vessaan, sillä bussin vessa oli aamuyöstä siinä kunnossa, että sinne ei enää tehnyt mieli edes yrittää mennä sisään. Harmitus olikin sitten todella suuri, kun linja-autoaseman odotustilat eivät olleet auki. Ei muuta kuin rinkka selkään ja tossut kohti rautatieasemaa, jossa joku tiesi olevan a) vessan ja b) kahvia. Onneksi Kuusamon bussin lähtöön olisi aikaa vielä noin 1,5 tuntia. Kärsivällisyyttä vaadittiin vielä rautatieasemallakin, sillä vessaan olisi tarvittu euron kolikko, jota tietenkään ei ollut. Onneksi R-kioski avasi ovensa puolen tunnin kuluttua ja maailma alkoi näyttää taas valoisammalta paikalta. Kaiken kruunasi uunituore dallaspulla J. 

Seuraavia reissuja ajatellen, varsinkin jos matkustaa koko yön, on hyvä pakata hammaspesuvehkeet sopivasti saataville. Hampaiden pesu olisi tällaisena tokkuraisena aamuna ollut aika virkistävää - tällä kertaa pesut sai kuitenkin jäädä, koska en halunnut alkaa purkamaan rinkkaa.

Oulusta bussimatka Kuusamoon kesti kolmisen tuntia - hyvä tilaisuus lepuuttaa vähän silmiä. Kuusamossa oli edessä parin tunnin odottelu ennen Hautajärvelle vievän bussin lähtöä ja hyödynsin sen syömällä lounasta Ravintola Talonpöydässä. Kyseessä oli viimeinen normiruokailu muutamaan päivään, joten nautin jokaisen suupalan erityisellä hartaudella J

Vatsa täynnä siirryin rinkkani kanssa takaisin linja-autoasemalle. Vielä piti ahtaa varastoon pari kuppia kahvia ja vähän jäätelöä. Pieni jännitys kutkutteli vatsanpohjassa – mihinköhän sitä oikein olinkaan ryhtymässä. Vilkaisut forecan sivuille eivät luvanneet mitenkään positiivista ilmaa – kosteissa merkeissä taivaltaisin, mutta olisipa ainakin yöttömät yöt!

Kun matka Hautajärvelle alkoi, olin hieman hämmentynyt siitä, että olin bussin ainut matkustaja. Jostain syystä minulle oli syntynyt mielikuva, että menijöitä voisi olla ruuhkaksi asti. Keskustelut myöhemmässä vaiheessa paikallisen yrittäjän kanssa selvensivät, että viikot ennen ja jälkeen juhannuksen olivat jostain syystä ne kesän hiljaisimmat. Rukalta kyytiin hyppäsi pari nuorta miestä pienien reppujen kera. Selvisi, että he aikovat aamuksi takaisin Rukalle ja taittaisivat matkan juosten – onnea vaan heille. Tulevan vaellukseni aikana mietin kyllä monet kerrat, että miten ihmeessä polkujuoksijoilla pysyy nilkat ehjinä.  Tunnin bussimatkan jälkeen oltiin vihdoin määränpäässä. Nostin rinkan selkääni ja tassuttelin lähtöportille klo 15.40.

Ensimmäiselle tuvalle oli matkaa 16 km, joten ei muuta kuin tossua toisen eteen. Myöhäinen lähtö asetti pieniä paineita etenemiselle, sillä toivoin pääseväni perille ilta seitsemään mennessä. Etenemisvauhti ensimmäisen päivän osalta oli siis melko rivakka.  Rinkan paino tuntui selässä heti alkumatkasta ja kulku oli hieman etukenoista. Lisäksi ymmärsin, että säädöt eivät olleet parhaat mahdolliset – niiden kanssa taistelinkin ensimmäiset kaksi päivää ennen kuin sain ne kohdalleen. Alkumatkasta ei ollut hyttysiä ja vettä tihuutteli silloin tällöin. Mietin, että mitä ihmettä ne ihmiset niistä hyttysistä niin kovasti pitää meteliä - noh, totuus kyllä paljastui minullekin melko pian. Polut olivat alkutaipaleella sorastettuja ja sinänsä helppoja kulkea. Ensimmäiset pitkospuut ylittyi haparoiden, mutta kyllä niihin tämän reissun aikana tottui ja askel varmentui. Päivän maasto oli aluksi melko soista, mutta muuttui melko pian enemmän havumetsä painotteiseksi.

Kilometritolpat pitivät hyvin kärryillä matkan etenemisestä...

Pikkuhiljaa sade alkoi tihentymään ja samalla myös hyttysien määrä lisääntyi. Harmikseni olin pakannut hyttyslakin ja –myrkyn rinkan kätköihin ja täytyy myöntää, että olo kävi välillä melko tukalaksi. Kova alkuvauhti ja nousut nousujen perään laittoivat hien virtaamaan. Välillä kävi mielessä, että eihän tässä perhana jaksaisi, mutta eipä ollut paljon vaihtoehtoja.

Eihän päivän matka pelkkää tuskaa ollut, sillä aina kun pääsi mäkeä ylös, näki myös kauas ja jokimaisemat sekä kirkasvetiset pienet purot olivat mukavia yllätyksiä matkan varrella.

Jälkeenpäin ajateltuna lähtö olisi pitänyt ehdottomasti ajoittaa aamuun, jolloin olisi saanut edetä rauhassa. Myös hyttysvarustuksen käsillä olo olisi lisännyt matkan miellyttävyyttä huomattavasti. Opin paikka siis tulevia vaelluksia ajatellen!

Kolme ja puoli tuntia lähdöstä saavuin viimein Savilammelle. Tupaa ei kuitenkaan näkynytkään missään. Meinasi siinä usko jo loppua, kunnes se lopulta tupsahti eteeni kuusikon keskeltä. Tupa olikin sijoitettu joen eikä lammen rantaan, niin kuin olin kuvitellut - ehkä olisi pitänyt tutkia sitä karttaa tarkemmin. Hyttysiä oli todella paljon, eikä hattu ja myrkky rinkan pohjalla kauheasti auttaneet. Olin pohtinut matkan varrella, että nukunko teltassa vai tuvassa. Saavuttuani perille päätös oli helppo:  tupaan kiitos jos vain mahtuu.

Pölähdin tupaan hyttyspilven keskeltä. Paikalla oli jo pariskunta kahdeksan vuotiaan tyttärensä kanssa - olivat saapuneet hetkeä aikaisemmin. He olivat lähteneet liikkelle jo aamutuimaan. Tupa oli melko pieni ja sisälsi yhden isomman ja yhden pienemmän huoneen. Pikaisen paikkajaon tuloksena sain pienemmän huoneen ja jos ei lisää yöpyjiä tulisi, saisin nukkua ihan omassa rauhassa -  luksusta! Oli taivaallista vaihtaa kuivat vaatteet päälle ja laittaa villasukat & crocsit jalkaan! Energiataso alkoi olla finaalissa, mutta ruuan laittaminen ei innostanut. Päätin että tänä iltana kahvi, levy suklaata ja pari näkkäriä riittää – olinhan kuitenkin syönyt päivällä kunnon lounaan. Sitä paitsi väsymys alkoi painaa - raskas taival ja edellinen yö bussissa tekivät tehtäväänsä.

Joesta siis vettä pannuun ja terassille sijoitetulle kaasulevylle kiehumaan. Olin varannut mukaan pikakahvia, sillä ajattelin, että siten selviän hiukan helpommalla. Vaikka en ole mikään pikakahvin ystävä niin voi jestas että  maistui hyvälle. Nautiskellen söin suklaan ja leivät ja päälle vähän vielä lisää kahvia – olo oli täydellinen. RInkan kätköistä löytynyt hyttysmyrkkyni (jonka kylläkin hukkasin taas seuraavana päivänä) antoi ihanan rauhan istuskella tuvan terassilla ja ihastella ohi virtaavaa Savinajokea.

Yhdeksän pintaan olin jo levittänyt makuupussin lavitsalle ja kirjoittelin hetken matkapäiväkirjaa. Muita matkaajia ei näyttänyt saapuvan, joten sain pitää koko lavitsan itselläni. Tavoitteeni oli päästä aamulla ajoissa liikkeelle, sillä Foreca lupaili hyvää ilmaa ja sade alkaisi vasta iltapäivällä. Nyt saisin edetä rauhassa - bussi Rukalta kotiinpäin lähtisi vasta seuraavan viikon tiistaina J  

Perjantai 18.6.2016

Heräsin aamulla viiden maissa. Uni oli ollut hieman katkonaista, johtuen varmasti osaltaan makuualustan kovuudesta - retkipatjalla olisi kieltämättä saanut olla hieman enemmän paksuutta. Olin illalla viimeiseksi laittanut kamat niin valmiiksi, että saatoin kertaheittämällä siirtyä ulos aamupalan laittoon ilman, että joutuisin palaamaan takaisin sisälle. Näin muut majoittautujat saisivat jatkaa rauhassa uniaan. Täytin pannun joessa, laitoin veden kiehumaan ja palasin rantaan aamupesulle. Paikat olivat hieman jäykät, mutta mitään erityistä kolotusta ei tuntunut missään.

 Aamu oli sateeton, ja näytti todellakin jopa siltä, että aurinko saattaisi alkaa paistamaan. Aamupalani koostui koko matkan ajan puurosta ja kahvista. Olin valinnut mukaan puuroaineksen jossa oli hiutaleiden lisäksi erilaisia siemeniä ja kuivattuja marjoja - saisinpahan ravitsevan lähdön päivään.  Kaadoin kuumaa vettä hiutaleille ja jätin turpoamaan. Sekoittelin kahviani ja nautiskelin aamusta. Hyttyset olivat myös hereillä, mutta nyt olin varautunut!

Aamupalan, ruokailuvälineiden pesun ja pakkaamisen jälkeen oli aika suoriutua matkaan. Kello näytti viittä vaille seitsemää. Rinkasta roikkui märät lenkkarit, joiden toivoin päivän aikana kuivuvan sekä yhdet sukat. Muut märät vaatteet paketoin pussiin ja sidoin rinkan ulkopuolelle - toivottavasti ne eivät  ehtisi pahasti homehtua reissun aikana. Tärkein varustus, eli hyttyshattu, oli heti käytössä. Nyt olisi aikaa katsella maisemiakin, eikä vain hätistellä itikoita. Reitti eteenpäin lähti heti tuvan takaa ja edessä oli retken ensimmäinen riippusilta.

Seuraava autiotupa oli neljän kilometrin päässä oleva Taivalköngäs. Olin katsellut paikasta kuvia netissä ja ihastellut tupaa ja sen editse virtaavaa jokea. Luonnossa tuo kaikki oli jotain vielä paljon parempaa. Ensin edessä oli kuitenkin laskeutuminen joen rantaan. Laskeutumista oli helpotettu portain – onneksi, sillä liukastelu märillä sammaleisilla kivillä olisi tuntunut kaikkea muuta kuin turvalliselta.

 Lopulta autiotupa tuli esiin ja näkymä oli kuin jostain sadusta!

Taivalkönkään maisemat olivat houkuttelevat, mutta en kuitenkaan jäänyt pitämään taukoa, olinhan taivaltanut vasta muutaman kilometrin.

Toisen päivän maisemat noin kokonaisuudessaan sisälsivät vesistöistä koostuvia kohokohtia, mutta suurimmalta osin reitti kulki varsin yksitoikkoisessa havumetsässä. Korkeuserot toivat maisemaan elävyyttä, mutta tekivät myös kulun välillä raskaaksi. 

Olin edennyt kahdeksisen kilometriä kun selkä ilmoitti, että nyt on tauon paikka. Saavuin sopivasti  Runsulammen laavulle ja otin rinkan pois selästä. Nautin pari energiapatukkaa ja vettä ja täytin samalla juomapullon uudelleen. Vaikka vesi toi oman lisäpainonsa, olin silti tyytyväinen, että mukana liikkui pari litraa juotavaa. En arvannut juoda suoraan puroista, vaikka vesi olikin tosi kirkasta. Keitin aina iltaisin seuraavan päivän juomavedet.

Seuraava etappi oli Oulangan leirintäalue, jonne matkaa kertyi runsaat neljä kilometriä.  Paikka osoittautui todelliseksi vaeltajan keitaaksi!

Pidin leirintäalueella tunnin tauon. Latasin puhelinta, söin munkin ja jäätelön ja join KOLME kupillista kahvia sekä yhden vitamiinijuoman – voin sanoa, että maistui!!



 Leirintäalueelta lähdettyäni ylitin Oulankajoen asfaltoitua tietä pitkin – tuntui kieltämättä oudolta kaikkien metsäpolkujen jälkeen. Hiukan olin huolissani reittimerkeistä, kun en niitä heti nähnyt, mutta sillan jälkeen vasemmalla näkyi lopulta Oulangan luontokeskus jonka sivuitse Karhunkierros jatkui.



Hetken matkaa kuljettuani päädyin Kiutakönkäälle - ja kaikkea kuvaa vain yksi sana UPEA! Siinä ihmetellessäni veden voimaa, lohi hyppäsi kuohujen keskeltä kohti ylävirtaa -  harmi etten saanut sitä tallennettua videolle!

Kiutakönkään jälkeen matka jatkui korkealla harjanteella jokea seuraten. Näkymät olivat välillä huikaisevia. Maasto oli hiekkaista ja melko helppokulkuista. Polut olivat myös osin sorastettu, sillä luontokeskukselta tehdään maastoon paljon päiväretkiä.

Kun matkaa seuraavalle yöpymistuvalle, Ansakämpälle, oli noin nelisen kilometriä, alkoi sataa tihuuttaa. En missään nimessä halunnut kastua uudelleen, joten päätin kiristää vähän vauhtia. Forecan mukaan sateen piti alkaa vasta kolmen maissa, mutta pahus vieköön, sehän oli etuajassa. Sade pysyi kuitenkin vielä maltillisena ja puoli kolmen aikaan olin perillä.  Tunnin päästä esteri avasi hanat oikein kunnolla ja olin kyllä tyytyväinen ajoitukseen - säilyin lopulta suht kuivana perille.

Kämppä oli iso, 20 hengen kämppä. Paikalla oli päiväretkellä ollut perhe, mutta he tekivät jo lähtöä. Olivat saapunut kanooteilla Oulangan leirintäalueelta. Varsinaisesti majoittuneena oli vasta yksi mies - ruuhkaa ei siis ollut. Tuvassa oli kamina ja sen ympärillä katossa tangot varusteiden kuivatusta varten - pisteet niiden rakentajalle! Sain vaatteita sekä eiliset että tämän päiväiset lenkkari kuivumaan. Ruuaksi valmistin tattirisottoa ja jälkkäriksi tietysti suklaata (!), kahvia ja vähän päärynäsosetta.

Kämppä sijaitsi hiekkaisessa joen mutkassa. Jos ei hyttysiä olisi ollut niin paljon, olisi joessa voinnut käydä kastautumassa (uimisesta en tiedä, virta näytti aika voimakkaalta) - nyt se jäi kuitenkin vain haaveeksi.

Päivän edetessä iltaan majoittautujia tuli lisää – kaikki enemmän tai vähemmän märkiä ja onnellisia siitä, että pääsivät lämpimään kuivattelemaan. Varasin makuupaikan oven vierestä niin, että pääsisin taas aamulla rauhassa lähtemään. Samalle lavitsalle ei onneksi majoittunut muita, mutta uni ei silti oikein tullut silmään. Aamuyöstä lopulta torkahtelin hieman.

Lauantai 19.6.2016

Heräilin jo viiden jälkeen, mutta lopullisesti nousin vasta kuuden aikaan. Keräilin kamppeeni ja siirryin ulos aamupalan laittoon. Sataa tihuutti, joten olin tyytyväinen, että minulla oli kuivat tossut varalla. Sadevaatteita siis päälle ja muutamaa minuuttia yli seitsemän olin jälleen matkassa ja kapuamassa ensimmäistä harjannetta ylös. Jonkin matkan päästä olin jo puolivälissä Karhunkierrosta

Seuraava etappini oli Jussinkämppä kahdeksan kilometrin päässä. Nuoripari joka saapui edellisenä iltana siltä suunnalta, kertoi että matkaosuus olisi helppo – en kyllä valitettavasti allekirjoita heidän lausumaansa, sillä minulle se kyllä tuntui paikoin jopa raskaalta, ehkä jos suunta olisi ollut toinen...

Vaikka olo muutoin oli ihan ok, oikea lonkkani alkoi alkumatkasta hieman vihoittelemaan. Päättelin, että paino rinkassa on varmasti jakaantunut liiaksi toiselle puolelle ja rasitti siksi lonkkaa. Jussinkämpällä pakkasin rinkan uudelleen ja siirsin painavia tavaroita ylöspäin.

Vettä sateli edelleen ja hyttysiä, niitä riitti. Heti kun pysähtyi oli seuralaiset läsnä. Lakkia ei voinut edes kuvitella ottavansa pois päästä.

Tavoitteenani oli yöpyä Siilastuvalla, jonne Jussinkämpältä oli matkaa viitisentoista kilometriä – toisin kuitenkin kävi, mutta siitä lisää myöhemmin. Päätin, että aina viiden kilometrin välein pidän pienen tauon, vedän henkeä ja lepuuttelen vähän paikkoja. Seuraava tauko osui Ylikodalle, jossa söin pari leipää ja energiapatukan. Matkan jatkaminen olikin sitten haasteellista, sillä en löytänyt polun päätä vaikka kiertelin aluetta ristiin rastiin. Onneksi kodalla oli ihmisiä, jotka kertoivat ihmetelleensä samaa asiaa edellisenä iltana. Heidän ystävällisellä opastuksellaan löysin kodan takana hieman piilossa olevan reitin jatkon ja pääsin taas matkaan.

Nyt maisemat muuttuivat melkoisesti. Saavuin Kitkajoen rantaan ja reitti kulki pitkään aivan vesirajassa.

Muutoinkin maasto, vaikka välillä niitä nousuja olikin, oli jotenkin keveämpää. Enemmän lehtipuita ja varmasti se lopulta esiin tullut aurinkokin teki tehtävänsä. Välillä jopa tuuli niin, että saattoi hetkeksi luopua hyttyshatusta. 

Kuuden kilometrin jälkeen tupsahdin Pienelle Karhunkierrokselle. Kulttuurishokki oli melkoinen, kun yhtäkkiä kaiken metsässä remuamisen jälkeen jalkojen alla oli lähes kävelykatumainen ”polku”. Mielessä siinteli jo Siilastuvalle pääsy, mutta siinä hötäkässä otinkin suunnan päinvastaiseen ja seuraten uskollisesti oransseja merkkejä lähdin taapertamaan eteenpäin. Toisaalta, nyt tuli koettua 100 metrin porrasnousu Kallioportille ja  mikä parasta, näin Myllykosken.

 

Kun viimein pääsin polkujen yhtymäkohtaan, olisi Siilastuvalle ollut matkaa 1,1 km – takaisinpäin. Hetken punnitsin vaihtoehtoja ja päätin että takaisinpäin en lähde. Suunta siis eteenpäin, kolmen kilometrin päähän seuraavalle laavulle ja telttaan yöksi. Jokainen kilometri olisi myös pois seuraavan päivän patikasta, josta olisi tulossa reitin rankin kaikkine nousuineen.

Saapuessani Puurosuon laavulle, oli siellä pari nuorta pitämässä taukoa. He olivat juuri jatkamassa matkaa joten sain valmiit tulet. Vierestä löytyi vielä purokin, niin sain ruuanlaittoon vettä. Vesi oli tosin sen verran humuspitoista, että päätin keittää seuraavan päivän juomavedet vasta Porontimalijoen tuvalla seuraavana aamuna. Siellä vesi olisi kirkkaampaa ja lisäksi kaasulevyllä homma sujuisi huomattavasti helpommin.  Kävin tekemässä hiukan lisää puita ja laitoin ensimmäiseksi kahviveden tulille - tämän päivän taival vaati ensitöikseen kahvia ja suklaata!

 Vasta kahvi-suklaa -ensiavun jälkeen aloin vaihtamaan mukavampia jalkineita ja sukkia jalkaan. Seuraavaksi herkkusienipasta kypsentymään ja sopivaa telttapaikkaa etsimään. Olin kertaalleen pystyttänyt teltan kotona, varmistuakseni siitä, että paketti sisälsi kaikki tarvittavat osat ja että osaan varmasti koota sen tositilanteessa. Nyt toisella kerralla homma sujui suorastaan rutiinilla J 


Ruoka maistui ihan mahdottoman hyvältä. Päivälle tuli patikointimatkaa 26,5 km, joka oli kyllä ihan liikaa, mutta kuten jo mainitsin, seuraava päivä kiittäisi. Taukopaikkojen ja tupien varustelua täytyy kehaista: kaikilla laavuilla ja tuvilla on puuvajat ja välineet polttopuiden tekoon ja lisäksi  kuivakäymälät, jotka oikeasti ovat luksusta (wc-paperi pitää olla omasta takaa) - ei ole siis tarvinnut kyykistellä hyttyparven keskellä!

Maanantai 20.6.2016

Täällä pohjoisessa yö on todellakin yötön. Linnut pitivät melkeinpä koko yön melkoista konserttia ja mukaan mahtui monen äänistä visertäjää. Hieman jännitti, että mitenkäs se uni tulee silmään näin yksin teltassa keskellä ”ei mitään”, mutta hyvin se tuli. Itseasiassa nukuin parhaan yöni koko reissun aikana. Viimeisen kerran havahduin siinä kahden maissa, mutta seuraavaksi avasin silmät vasta seitsemältä. Oikein piti katsoa kelloa pariinkin kertaan, että onko se ihan oikeasti niin paljon. Varmasti osaltaan hyviin yöuniin vaikutti se, että sammaleinen kangasmetsän pohja oli todellakin huomattavasti pehmeämpi kuin puinen lavitsa – selkä oli yön jälkeen kuin uudesti syntynyt!

Aamu valkeni sateettomana ja mieli oli virkeä nukutun yön jäljiltä. Olin hakannut aamun polttopuut jo illalla valmiiksi ja ensitöikseni sytytinkin nuotion ja laitoin vesipannun tulille. Aamun hammaspesun jälkeen oli vuorossa teltan purku ja yöpymiskamojen pakkaaminen. Tunnissa olin saanut kaiken valmiiksi ja aamupalan syötyä. Edessä ensimmäinen päivän rykäisy, nelisen kilometriä Porontimalijoen kämpälle vedenkeittoon.

Hetken matkaa taivallettuani tulin hakkuualueelle. Kieltämättä koin pienen shokin. Kontrasti aikaisempien päivien luonnontilaisissa metsissä samoamiseen oli niin sanoin kuvaamaton. Hakkuualue toimi tosin myös eräänlaisena hyttysrajana, sillä tämän jälkeen hyttyshattua tarvitsi pitää vain aivan satunnaisesti.

Vaikka olin matkassa vasta neljättä päivää, olin jollain tasolla metsittynyt. Onneksi edessä oli vielä paljon huikeita näkymiä ja kokemuksia, mutta näitä hiekkateitä astellessa tuli suorastaan huono omatunto – eihän tämä vaellus nyt näin pitänyt mennä. Myös reitin oranssien merkkien kanssa sai olla tarkkana kun teitä risteili sinne tänne.

Saapuessani Porotimalijoen kämpälle oli hetkeksi pysähdyttävä ihastelemaan ympäristöä. Kämpät olivat todella viihtyisässä paikassa ja keittokatos oli sijoitettu mukavasti erilleen varsinaisista yöpymistuvista.

Porontimalijoen vesi oli mielettömän kirkasta ja se virtasi osittain toisen kämpän alitse. Täytyy myöntää, että tuonne olisin halunnut jäädä pidemmäksikin aikaa. Aurinkokin paistoi, vaikka taivaanrannalla näkyi tummia pilviä. Päätin siinä samassa, että juon kahvit, koska sitä kuumaa vettäkin oli tulossa.

 

 

Seuraava kartta osoittaa nousujen olevan mukavasti edessä päin. Rukalle on matkaa enää 15 km, mutta siitä suurin osa nousua, ensin Konttaiselle ja sitten Valtavaaralle ja tietenkin lopuksi vielä Rukalle. Ajatuksissani oli yöpyä Valtavaaran laavulla ja säästää Rukalle nousu, eli viimeiset 2,5 km, viimeisen päivän aamuun.

 

Kun reitti alkoi nousta ylemmäs, maastokin muuttui jälleen. Enemmän kalliota, lehtipuita, varpukasveja ja tietenkin huikeita maisemia.

Useimpia raskaita nousukohtia oli helpotettu portain, mutta loivemmat eteni ihan normi polkuina. Rinkan paino toi kieltämättä haastetta, mutta on todettava, että kroppa alkoi tottua tähän menoon - nousut eivät tuntuneet enää niin pahoilta kuin alkumatkasta vaikka nyt edettiin jo ihan eri korkeuksissa kuin silloin.

Maisemat ovat kuitenkin jokaisen hikipisaran arvoisia. Niiden edessä hiljentyi.

Lopulta alkoi sataa tihuuttamaan. Pysähdyin Suolammen laavulle laittamaan sadetakin päälle ja hiukan hengähtämään. Tämä laavu oli koko reissun ensimmäinen, jota voi sanoa epäsiistiksi. Laavulle oli jätetty paljon sekalaista tavaraa, ympäristössä oli roskia ja penkeille kaatunut ruoka oli surutta jätetty siihen lillumaan. En alkanut niitä jätöksiä kuvaamaan, mutta pisti kyllä kiukuttamaan ihmisten välinpitämättömyys.

Ainut mitä koko matkan aikana lopulta pelkäsin, oli, että liukastun tai kompastun ja loukkaan jalkani niin etten pääse jatkamaan matkaa. Valtavaaralla oli joihinkin hankaliin kohtiin  laitettu köysiä  kiipeämisen apuvälineeksi – todella hyvä idea ja tarpeellinen!

Saavuttuani Valtavaaran ensimmäiselle huipulle oli pysähdyttävä ihastelemaan maisemia. Olo oli kuin maailman katolla. Samalla katselin tulosuuntaa ja oli huikaisevaa ajatella, että noiden vaarojen yli on näiden päivien aikana kävellyt.

Matka jatkui kuitenkin vielä vähän ylemmäs, kohti lakea ja varmaan yhtä Suomen kuvatuinta päivätupaa.

Harmi, että päivä oli pilvinen, mutta ei se matkaajaa haitannut. Olo oli yksinkertaisesti vain mielettömän onnellinen!  Laskeskelin että hitaimmillaan päivän matka eteni 500 m tunnissa ja koko päivän urakka, 15 km, kesti 9,5 tuntia. Raskas päivä, mutta voittajana selvisin!

Päivätuvalla oli samanaikaisesti kanssani lapsiperhe päiväretkellä, joten en ihan saanut sisällytettyä tähän videoon sitä "erämaan rauhaa" jota ajattelin, mutta pienillä taustaäänilläkin höystettynäkin maisema kyllä hiljentää mielen...

Matkaa Valtavaaran laavulle oli laelta vaivaiset 800 metriä. Sorastettua polkua oli mukava astella loivasti alaspäin. Laavu ja sen ympäristö oli siisti ja aivan Valtavaaranlammen rannassa. Rantaan oli laitettu jopa laituri. Kävin pilkkomassa hiukan puita ja laitoin nuotioon tulet. Sen jälkeen kartoitin sopivaa telttapaikkaa. Laavu sijaitsi aivan kulkureitin tuntumassa, joten halusin nukkumasijani johonkin hieman sivummalle. Toisaalta laavulle ei saisi olla liian pitkä matka, jotta tavaroiden kuljettaminen olisi helppoa. Sopiva paikka löytyi lopulta puuvajan takaa paikasta josta ei näkynyt polulle. Onnekseni aurinko alkoi paistaa, sillä teltta oli edellisen yön jäljiltä hiukan kostea. Ja koska hyttysiä ei ollut, sain tuulettaa telttaa rauhassa ovet auki.

Keittelin ruokaa haikein mielin, reissu oli tullut melkein päätökseen. Neljä päivää oli mennyt hujauksessa ja kaikki perustoimet olivat alkaneet sujumaan sen enempää ajattelematta. Olisin mielihyvin jatkanut vaellusta vielä vaikka toisetkin neljä päivää.

Yrttipasta maistui hyvältä ja jälkiruuaksi nautittu suklaa ja kahvi vielä paremmalta. Tulen loimussa sain kuivateltua myös lenkkarit. Hyvissä ajoin kannoin tavarat telttaan ja aloin laittautua nukkumaan. Seuraava aamu hieman jännitti - miten haastavaksi Rukalle nousu lopulta muodostuisi?  Matkaa oli jäljellä enää 2,5 km, mutta päätin silti laittaa kellon herättämään jotta olisin ajoissa liikkeellä.


Kuvittelin, että uni tulee samassa kunhan ummistan silmäni – toisin kuitenkin kävi. Viimeinen yö antoi todellista palautetta heppoisista varusteistani. Olin sen verran ylhäällä ja kun taivaskin oli hiukan seljennyt, ilman lämpötila laski selvästi yötä myöten. Lisäksi lammen suunnasta puhalteli vilpoinen tuuli. Jouduin pitkin iltaa lisäämään vaatteita päälleni ja lopulta olin pukenut kaikki mahdolliset vaatteet pipoa ja hanskoja myöten. Tiukasti makuupussiin kääriytyneenä sain aamuyöstä lopulta hiukan torkuttua.

Tiistai 21.6.2016

Melkoisen tönkkönä heräilin viiden korvilla – herätyskelloa ei todellakaan tarvittu. Pakkailin ensin teltan sisällä kaikki tarvikkeet ennen kuin kömmin ulos. Aamu oli kaunis ja aurinkokin viritteli säteitään. Tulta siis nuotioon ja aamutoimiin. Tänä aamuna jätin puuron väliin ja söin vain hedelmäsosetta. Mielessä siinteli jo suihku ja kunnon ruokapöytä. Klo 6.30 olin valmis matkaan.

Aamuauringossa katselin Rukalle päin ja kyllä se kaukana näytti vielä olevan vaikka kilometreissä matkaa ei enää paljoa olisikaan.

Lasku Valtavaaralta vei matkasta 1,4 km ja itse nousua oli lopulta vain 1.1 km, joka oli kyllä hieman raskasta, ylöspäin kun mentiin. Sitä ei kuitenkaan voinut mitenkään verrata edellisen päivän kipuamisiin.  Polku oli lisäksi sorastettu. Aikaa minulta kului tuohon nousuosaan ainoastaan n. 40 min ja klo 7.20 astelinkin hymyssä suin Karhunkierroksen portista Rukankylään J

Oli kieltämättä aika huikea tunne saada matka päätökseen – kummasti hymyilytti! Tällainen 50+ nainen repäisee ensimmäiseksi patikointikokemuksekseen 4,5 päivässä 82 km ja vielä 18 kg rinkka selässä – hiukanhan tuo meni suorituksen puolelle, mutta mitäs siitä, kukin tavallaan. Nyt olen monta kokemusta rikkaampi!  


Kaikesta hehkutuksesta huolimatta olo oli kieltämättä melko ryytynyt. Kaipasin suihkua ja hyvää ruokaa, siinä järjestyksessä. Olin kuitenkin niin aikaisin Rukalla, että mikään paikka ei ollut vielä auki. Kiertelin kylää ja bongasin suihkumahdollisuuden kuntosalilta joka aukeaisi yhdeksältä ja ruokapaikan joka avaisi ovensa klo 10.

Siinä sitten istuskelin rinkkani kanssa kylän penkillä ja ihmettelin oloani sivistyksen keskellä. Jos tekisin reissun uudelleen varaisin yhden yöpymisen lisää, jolloin päivämatkojen ei tarvitsisi olla niin pitkiä. Lähtiessäni olin kuvitellut reissun paljon kevyemmäksi, mutta toisaalta, haasteethan on tehty voitettavaksi. Kaiken kaikkiaan huippu reissu ja kipinän se antoi. Seuraavaksi pitää päästä vielä ylemmäksi pohjoiseen!Viimeisen yön kokemuksen perusteella teen kuitenkin muutamia hankintoja, kuten kunnon teltta, makuupussi ja ehkä myös ne vaelluskengät J